3. sija Napero Finlandia kirjoituskilpailussa

Osallistuin Napero Finlandia kirjoituskilpailuun ja sijoituin kolmanneksi.

Tässä kirjoittamani tarina, jolla osallistuin kilpailuun: 

Bom, the elephant

Olimme istuneet äidin ja isän kanssa purjeveneessämme tunteja. Liikuimme kyllä koko ajan, mutta matkamme oli pitkä. Olimme lähteneet aikaisin aamulla Suomen rajalta liikkumaan. Päämäärämme oli eräs autiosaari, jossa meidän oli tarkoitus nähdä kummisetääni, joka hoitaa saaren eläimiä ja tarkkailee ympäristöä. Varmaan kiva työ, ja vielä trooppisella tulivuorisaarella! Odotin malttamattomana perille pääsyä. Tekeminen pääsi kyllä loppumaan jo ennen puolta väliä matkaa. Olin siitä asti istunut vähän tylsistyneenä purjeveneen kannella ja tarkkaillut tyhjyyttä edessämme. Tuntui vähän siltä, kuin matka olisi ollut loputon, enkä näkisi enää muuta, kuin taivasta ja aavaa merta.

Pitkien aikojen kuluttua vihdoin ja viimein olimme perillä. Kun isä solmi vielä purjevenettämme palmuun, olin jo ehtinyt juoksemaan ainakin miljoona askelta hiekkarannalla.

Yhtäkkiä läheisessä pensaikossa suhisi jotain. Se sai minut heti pysähtymään. Mieleen tuli ensimmäisenä myrkylliset köynnösten näköiset jättimäiset käärmeet.

-Äiti, sain hiljaa sanottua. Ennen kuin äiti ehti vastata, lehtiä siirrellen tuli kunnolla ruskettunut mies hawaii koru kaulassaan ja oljista tehty hattu päässään.

-Anadare! äiti huudahti ja tuuppasi minua. -Se on kummisetäsi!

-Hei, tervehdin varovasti Anadarea.

-Hei, Alina, Anadare sanoi erikoisella Suomen kielellä.

-Asutko sinä oikeasti täällä? uskalsin kysyä.

-Ihan tässä lähellä, Anadare vastasi. Hän kuulosti ihan taiteilijalta.

Hetken päästä olimme kulkeneet Anadaren johdolla viidakon pienelle aukiolle. Siellä kökötti suloinen pieni bambuista tehty mökki.

-Tuolla on kotini ja päämajani, Anadare kertoi ylpeänä.

Nyökkäsin ja raotin mökin ovea. Sen takaa paljastui kotoisa pieni toimisto, jossa oli työpöytä, tuoli, pieni sänky, hedelmäkori hyllyllä, kaukoputki ja vaatenaulakko.

-Sinä elät aika vähällä tavaralla, isä totesi. Anadare nyökkäsi. Hän näytti kuitenkin iloiselta.

Tutustuimme Anadaren kotiin paremmin ja sitten päätimme lähteä kävelylle viidakkoon. Anadare halusi esitellä meille lempipolkujaan, jotka kulkevat lähellä saaren tulivuorta. Pidin muutenkin luonnosta, niin retki kuulosti kivalta ajatukselta.

Lähdimme viidakkoon kävelemään. Katselin paljon ympärilleni. Näin paljon kauniita kukkia, suuria kasveja ja totta kai palmujakin.

-Mitä nuo suuret kivet tekevät täällä? ihmettelin, kun niitä alkoi tulivuoren lähestyessä näkyä enemmän ja enemmän. Näin niiden myös taittaneen aika paljon viidakon kasvillisuutta.

-Tulivuorelta voi tippua välillä vähän kiviä, Anadare kertoi. -Ei se haittaa, mutta täytyy vain varoa, ettei joudu niiden suurten kivien alle.

Nyökkäsin, mutta minua alkoi vähän kyllä huolestuttamaan. Toivoin, että tämän loman aikana ei tulisi kivivyöryjä.

Pysähdyimme yhtäkkiä.

-Kuulitteko tuon? isä kysyi. En ollut itse kuullut kyllä mitään, mutta äiti ja Anadarekin olivat huomanneet sen. He katselivat jokainen eri suuntaan ja minä, joka en ollut sitä kuullut tai huomannut, jatkoin tyytyväisenä matkaa. Polulle oli kasvanut vähän lehtiä eteen, joten siirtelin ne sivuun ja huomasin edessäni suuren kiven. Tai siis oliko se edes iso kivi? Pyyhkäisin sen päältä vähän hiekkapölyä pois. Huomasin jo, että isolla kivellä olisi myös suuret korvat ja neljä jalkaa. Olikohan se marssilainen jäämies? Oli mikä oli, se makasi maassa silmät kiinni.

-Äiti, isä, Anadare! huusin.

-Mitä nyt? äiti kysyi.

-Katsokaa, sanoin osoittaessani huonovointista suurta oliota.

Anadare meni lähemmäksi sitä ja katsoi sitä tarkasti.

-Se on norsun poikanen, hän totesi. -Ei näytä ihan terveeltä. Soitetaan saaren toiselle puolelle eläinsairaalaan.

Anadare otti radiopuhelimen esiin. Hän sai muodostettua yhteyden äkkiä. Sieltä vastattiin vieraalla kielellä ja Anadare hallitsi kielen erittäin hyvin. Katsoin huolissani norsun poikasta. Toivoin kovasti, että se olisi elossa.

Ja onneksi se oli vain norsuvauva, sillä se olisi ollut pelottavaa, jos se olisi sittenkin ollut jokin marssilainen jäämies.

Hetken kuluttua paikalle tuli helikopteri. Se kuljetti eläimille tarkoitettuja paareja ja laski ne maahan muutama mies siinä kyydissä. Anadare nosti miesten kanssa norsun poikasen paareille ja solmi itsensä muutamaan köyteen, koska hän joutui matkustamaan paareissa sen norsun poikasen kanssa.

Yhtäkkiä helikopterista tiputettiin tikkaat maahan ja viitottiin minua, äitiä ja isää tulemaan siitä ylös.

-Mennään, jooko? anelin äidiltä ja isältä. He katsoivat toisiaan ja pienen miettimishetken jälkeen he vastasivat:

-Ihan varovasti sitten.

-Jes! huudahdin ja tartuin tikkaisiin. Lähdin kiipeämään korkealle. En halunnut katsoa alas, koska sitten minua huimaisi ja tippuisin alas. Päätin mennä nopeasti, vaikka tuntuikin hurjalta nousta palmujen yläpuolelle. En ole ennen mennyt helikopteriin, niin tämä kokemus varmaan pysyy mielessäni aina. Ehkä.

Vähän ajan päästä istuin isän vieressä helikopterissa ja katselin sen ikkunoista alas. Näin paljon viidakon erilaisia kasveja. Muutaman apinankin huomasin. Ne heittelivät itseään oksalta oksalle. Välillä huomasin Anadaren hatun vilahtavan helikopterin alla, jos katsoin suoraan alaspäin.

Matka taittui nopeasti. Olimme kahdenkymmenen minuutin sisällä jo saaren toisella puolella, eläinsairaalla. Norsun poikanen ja Anadare, sekä ne miehet laskeutuivat ensin eläinsairaalan pihalle. Siellä olikin jo joku hoitaja vastaanottamassa heitä. Minä ja ne kaikki muut, ketkä olivat siellä itse helikopterin sisällä, laskeuduimme eläinsairaalan katolle, H-kirjaimen päälle. Tulimme ulos helikopterista ja Anadare oli jo ehtinyt vastaan meitä.

-Tuo oli kivaa, sanoin Anadarelle, kun tulimme ulos helikopterista.

-Minäkin tykkään lentää, hän vastasi. -Muutin tänne tosi nuorena ja olin päässyt helikopterin kyytiin jo ensimmäistä kertaa 6-vuotiaana.

Minä nyökkäsin taas. Olisi hauskaa päästä useamminkin lentämään helikopterilla. Anadare on varmaan ollut paljon helikopterin kyydissä ja nähnyt vaikka mitä eläimiä, mitä Suomessa ei ole. Sitten kun minusta tulee iso, voisin ehkä tulla tänne töihin Anadaren kanssa. Hän olisi silloin kyllä varmaan jo aika vanha, eikä ehkä ole suojelemassa viidakkoa niin aktiivisesti, kuin nyt. No.. en tiedä. En ole vielä päättänyt sitä, mikä minusta tulee. Pienempänä halusin kovasti olla isona jokin presidentti tai prinsessa. Nyt olen vähän eri mieltä. En viihtyisi välttämättä linnassa niin hyvin, kuin ulkona. Aikaa on kyllä vielä miettiä. Onneksi.

Äiti ja isä jäivät juttelemaan siihen helikopterin viereen Anadaren kanssa. He alkoivat puhua maailman tylsimmistä asioista, joten minä kyllästyin todella helposti. Halusin tietää, että missä se pikkuinen norsun poikanen oli. Lähdin heidän huomaamatta katolla olevaan pikku koppiin, jonka seinät olivat taas bambua. Se oli hissi alempiin kerroksiin. Seilailin monissa kerroksissa ennen, kuin taisin löytää sen oikean.

Kun tulin kolmannella kerralla kahdenteen kerrokseen, huomasin kahden tummaihoisen miehen puhuvan outoa kieltä. Toisella oli kädessään myös muistilista. Juoksin kulman taakse tarkkailemaan heitä. Erotin muistilistasta sen norsun kuvan. Siinäkin sillä oli silmät kiinni.

Yhtäkkiä läheinen ovi avattiin ja säikähdin pikkuisen. Näin oven takana suuren harmaan korvan. Se sai minut mietteliääksi. Oven takaa oli tullut kolmas hoitaja. Odotin, että he kaikki lähtivät ja sitten menin salaa huoneeseen, josta se kolmas hoitaja sitten tuli. Onneksi hän jätti oven raolleen ja minä pääsin vaivattomasti sisään huoneeseen. Ja.. Nyt näin sen söpön, pikku norsun. Se makasi tutkimuspöydällä. Sen kärsä roikkui ja kosketti melkein lattiaa. Päätin nostaa sen kärsän, ja laitoin sen siihen tutkimuspöydälle. Silitin norsun päätä ja sitten katsoin huoneen valtavasta ikkunasta ulos. Näin vain palmuja, jotka keinuivat kevyesti tuulen tahdissa.

Yhtäkkiä norsun poikanen alkoi liikahdella ja sen kärsä tippui taas siitä tutkimuspöydältä alas. Otin muutaman askeleen taaksepäin. Sitten norsu oli taas liikkumatta. Ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tulin takaisin sen luokse, ja huomasin sen otsassa erikoisen, hienon, valkoisen jäljen. Se näytti vähän koristeelliselta sydämeltä. Se ei ollut siinä kuitenkaan ennen, kuin silitin sitä. Tuliko se minun käsistäni? Ei kai.. Eihän se voisi edes olla mahdollista.. Öö.. Kaipa näen unta?

Silitin uudelleen norsunpoikasen päätä. Nyt sydän alkoi hehkua?! Katsoin äkkiä kättäni. Se näytti kyllä normaalilta, mutta norsuvauva avasi valtavan suloiset suuret silmänsä. Se katsoi minua ihmeissään. Vähän ajan päästä se kosketti minua kärsällään. Hymy tuli väkisin huulilleni. Norsun poikanen näytti myös hymyilevän. Sen suuret korvat alkoivat liikkua enemmän ja lopulta se oli vähän kyllä hermostunut. Pelästyimme molemmat, kun vanhempani, Anadare ja ne kolme hoitajaa tulivat huoneeseen. Norsuvauvan hehkuva sydän himmentyi heti ja sen kasvot piiloutuivat suurien korvien alle.

-Mitä sinä teet, Alina? Anadare huusi.

-En.. Minä vain.., yritin selittää.

Anadare pysähtyi kokonaan. Hän tuijotti pelokasta norsuvauvaa.

-Tuo.. heräsi eloon? hän ihmetteli. -Tuo on erittäin harvinainen norsulaji ja sen luultiin kuolleen jo aikoja sitten sukupuuttoon! Sen tunnistaa silloin kun se on onnellinen, valkoisesta sydämestä otsalla. Onko sillä se?

-Joo.. kai, sanoin ja katsoin varovasti korvien alle. -Se on nyt vähän tumma. Se oli äsken iloinen, mutta se pelästyi, kun tulitte.

Kaikki näyttivät olevan vähän pahoillaan.

-Makaio, eli tämä tässä, Anadare kertoi osoittaessaan yhtä hoitajista. -Niin hän sanoi, että norsu oli vain pyörtynyt ja sen jalka oli vähän haavoittunut. On upeaa, että olemme tavanneet näin harvinaisen norsulajin.

Minä olin samaa mieltä ja kaikki muutkin vähitellen nyökkäsivät.

-Mikä sen nimi voisi olla? äiti kysyi. Miettisin hetken aikaa nimiä. Sitten keksisin:

-Se voisi olla Bom.

-Se on ihan kiva nimi, isä sanoi. Silitin Bomia selästä. Se tuli heti esiin ja sen sydän hohti otsassa kirkkaasti. Olimme kaikki onnellisia. Myös Bom.

Pääsimme illalla taas helikopterin kyydissä takaisin Anadaren majalle. Koska emme olisi mahtuneet nukkumaan kaikki Anadaren majassa, päätimme mennä ulos Bomin kanssa nukkumaan. Bomin haava oli saatu sidottua ja se pystyi tulemaan meidän kanssa takaisin viidakkoon.

Äiti solmi puihin riippukeinuja, joissa meidän oli tarkoitus nukkua. Minä sen sijaan viihdytin Bomia. Sain pähkinöitä käteeni ja kuljetin niitä eri suuntiin. Bom seurasi innoissaan, kunnes annoin ne hänelle. Se kutitti, kun Bom nappasi pähkinöitä kämmeneltäni kärsällään. Yritin opettaa Bomille myös temppuja, mutta se ei oikein ymmärtänyt minua.

Saimme myös äidin, isän ja Anadaren kanssa sovittua sen, että tulisimme joka vuosi saarelle kuukaudeksi asumaan. Näkisin joka vuosi myös Bomia, koska se ei pärjäisi yksin luonnossa. Bom on nyt vähän niin kuin Anadaren lemmikki ja minä hoidan sitä silloin, kun tulemme Anadarelle.

Sopimus piti joka vuonna. Minä olin innoissani ja Bom oli innoissaan aina, kun näimme. Tulimme joka vuosi Anadaren ja Bomin luokse ainakin niin kauan, kunnes muutin omaan kotiin ja aloitin uuden sivun elämästäni.